Artikkelit

Verkkolehden artikkeli- ja blogiarkisto

 
facebook 0420copy       twitter-bird-blue-on-white

Mannerheim Portugalissa

Kylkirauta kunnioittaa Suomen Marsalkka Mannerheimin kuoleman muistopäivää (28.1.) julkaisemalla ekonomi Torsti Holvikiven kirjoittaman artikkelin "Mannerheim Portugalissa". Artikkelissa tarkastellaan ajallisesti Mannerheimin presidenttikauden loppupuolta. Holvikivi luo mielenkiintoisen ja persoonallisen näkökulman Mannerheimin elämän loppuvaiheista.

Ekonomi Holvikivi on ennen eläkkeelle siirtymistään toiminut Stora Enson maajohtajana Portugalissa. Holvikivi on hyvin perehtynyt Marsalkka Mannerheimin elämänvaiheisiin, josta tämäkin artikkeli on hyvä osoitus. Artikkeli on aiemmin julkaistu Vapaussodan Perintö -lehden numerossa 3/2014.  

Artikkelin on lähettänyt Kylkiraudan toimitukselle julkaistavaksi majuri evp Olli Vuorio (k. 26) Torsti Holvikiven suostumuksella.

 

"Kiitollisuutta ei ole paljon tässä maailmassa"

Näin oli Mannerheim todennut (1) ja saanut sen itse kokea muun muassa jo 30.5.1918 senaatin taholta: "Kun lähdin istuntosalista, ei hallituksen jäsenillä ollut sanaakaan minulle sanottavana, eikä kukaan noussut antamaan minulle kättä." (2)

Tuskin Mannerheim kuitenkaan osasi kuvitella, että vielä nykypäivänä, jolloin historian kulku on jo kiistatta todistanut hänen ainutlaatuisen panoksensa Suomen kansan olemassaololle ja itsenäisyydelle, julkaistaisiin jälkiviisaita, vähätteleviä, valheellisia väittämiä hänen toiminnastaan, kuten myös hänen persoonastaan. Esimerkkinä tällaisesta "luovasta" historioinnista on tohtori Juhani Suomen kirja "Viimeinen kortti" (3) ja sen presidentti Mannerheimin Portugalin matkaa marras-joulukuussa 1945 ja sen taustoja koskeva luku "Praia da Rochan pakolainen".

Syksyllä 1945 78-vuotiaan Mannerheimin terveys oli huonontunut siinä määrin, että hänen lääkärinsä tohtori Lauri Kalaja toi pääministeri Paasikivelle todistuksen, jonka mukaan presidentin täytyy lähteä neljäksi viikoksi etelään (4). Pelättiin syöpää, mutta diagnoosi osoitti kyseessä olevan vatsahaava ja keuhkostaasi. Takana olivat raskaat sotavuodet seitsenpäiväisine 14 - 15 -tuntisine työpäivineen (5), musertava henkinen paine ja vastuu ei ainoastaan Suomen itsenäisyyden säilyttämisestä vaan myös sen kansan olemassaolosta.

Presidentin työtä vaikeutti alati painostava valvontakomissio, "uuden suunnan" poliitikkojen juonittelu ja vireillä oleva sotasyyllisyysprosessi. Tohtori Suomi vähättelee Mannerheimin sairauksia ja väittää, että hän olisi paennut maasta ainakin siksi aikaa, kun syytteeseen­ panoaika olisi kulunut umpeen, ja että hän olisi epäröinyt palata Suomeen. Presidentti kertoi pääministeri Paasikivelle lukeneensa Petäyksen komitean mietinnön ja havainneensa, että siinä tahdotaan panna syy puolustusvoimain ylipäällikön niskaan. Näin ollen Mannerheim katsoi, ettei voi lähteä ulkomaille, vaikka hänen lääkärinsä tahtoo, koska sitä voisi pitää pakoilemisena. Hän tahtoi jäädä puolustamaan itseään syytöksiä vastaan (6). Mannerheim asetti matkustamisensa ehdoksi, että hänen alaisiinsa upseereihin ei sillä välin kohdistettaisi syytteitä. Hän sai lupauksen eikä keskeyttänyt matkavalmistelujaan (7).

Monet hallituksen ministerit ja muut poliitikot, vaikka katsoivatkin, että maan etu vaati Mannerheimin pitämistä sotasyyllisyysoikeudenkäynnin ulkopuolella, käyttivät sen uhkaa painostaakseen häntä eroamaan - oman uran edistämiseksi. Valvontakomission puheenjohtaja Zdanov tiesi tämän ja raportoi Stalinille, jota suomalaisten poliitikkojen moraalittomuus mahtoi huvittaa. Sen jälkeen valvontakomissio oli antanut hallituksen tietää, että Mannerheimin suhteen ei ollut vaatimuksia (8). Olisi ollut rehtiä antaa se hänelle tiedoksi.

Zdanov kuitenkin nöyryytti pääministeriä ja presidenttiä Portugalin matkaa edeltävänä iltana vaatimalla, että hän lykkäisi sitä, kunnes he voivat harkita asiaa vedoten siihen, että "Suomi ei ole vielä vapaa kansainvälisessä suhteessa", mutta ilmoitti sitten saaneensa Moskovasta tiedon, ettei heillä ole mitään matkaa vastaan. Stalin silloin kuitenkin lomaili Sotshissa, joten Zdavov todennäköisesti toimi asiassa yksin korostaakseen valtaansa (9).

Mannerheim ei ymmärrettävästi luottanut venäläisiin. Hän ''tuntui pelkäävän, että he vaatisivat hänen asettamistaan syytteeseen sitten kun hän olisi eronnut presidentin tehtävästä" (10). Presidentti pelkäsi myös eronsa aiheuttavan maalle lisää vaikeuksia ja halusi velvollisuudentunnosta ja myös laajoilta kansalaispiireiltä saamiensa vetoomuksien vuoksi pysyä paikallaan, kunnes sotasyyllisyysprosessi olisi saatettu päätökseen ja Suomi siten hänen johdollaan olisi täyttänyt välirauhan ehdot.

Tätä kuvaa hänen portugalilaiselle Madeirassa oleskelevalle ystävälleen Praia da Rochasta 4.6. lähettämänsä kirje: "Onneni ei kuitenkaan ole täydellinen, koska joudun lähtemään kauniista maastanne tapaamatta Teitä, mutta matka Madeiraan on liian pitkä ja ennen kaikkea liian epävarma, kun velvollisuudet kutsuvat... matkastani päätettiin vasta viime hetkellä, kun lääkärini antoi lausunnon, että en voinut parantua kuin sillä ehdolla, että joksikin aikaa jätän työni ja koko sen ilmapiirin, jossa sitä hoidan, että tarvitsin lepoa ja aurinkoa. Olen tyytyväinen löydettyäni molempia ja voin paremmin, mutta viikon kuluttua aion lähteä matkalle kohti pohjoista toivoen, että paranemiseni jatkuisi ainakin jonkin aikaa" (11).

Mannerheim aulassa

Paasikivelle Mannerheim sähkötti 9.12. aloittavansa paluumatkan 20.12. Tarkoitus oli lentää Lissabonista Pariisiin, mutta kävi ilmi, että tätä yhteyttä ei reittilentona ollutkaan vaan matka olisi pitänyt tehdä yksityiskoneella, joten vaihtoehdoksi jäi junayhteys Madridin kautta. Mannerheimin sairastuminen San Sebastianissa viivytti paluuta Tukholmaan 29.12. asti, ja Suomeen jatkettiin ensimmäisellä laivalla 1.1.1946.

Tohtori Suomen mukaan pääministeri Salazar näyttää pohdiskelleen, tulisiko marsalkka palaamaan Suomeen enää lainkaan (12), mutta tästä ei ole mitään viitettä Salazarin 15 minuutin tarkkuudella pitämässä päiväkirjassa eikä missään muussakaan alkuperäisessä lähdeaineistossa.

Jos Mannerheimilla olisi ollut pieninkin aikomus jäädä Portugaliin, olisi luonnollista, että hän olisi maininnut siitä tapaamisissaan presidentti, kenraali Carmonan (13) tai pääministeri Salazarin kanssa; niissä käsiteltiin "Euroopan ongelmia, suurvaltojen politiikkaa ja Suomen sotien ongelmia ja tosiasioita" (14). Myöskään tapaamisis-saan portugalilaisten "kolmannen sukupolven serkkujensa" kanssa suvun nykyisen päämiehen kreivitär Luisa Correa de Henriquesin mukaan (15) Mannerheim ei ollut maininnut mitään tähän viittaavaa. Junamatkalla Lissabonista Madridiin oli seurana Espanjan Portugalin suurlähettiläs Nicolas Franco, Generalissimo Francisco Francon veli. Kummankaan arkistoissa ei ole mitään viitettä siihen, että Mannerheim ei olisi aikonut palata Suomeen. (16)

Portugali myönsi oleskeluluvan mm. Romanian entiselle kuninkaalle Kaarle (Carol) II:lle, Italian entiselle kuninkaalle Umberto ll:lle ja Espanjan kruununperijälle Don Juan de Borbónillekin, vaikka tämä tavoitteli Portugalin kanssa liittosuhteessa olevan Francon syrjäyttämistä, joten varmasti maa olisi antanut sen myös Mannerheimille, sillä tätä arvostettiin ja ihailtiin jo hänen yhteisen vihollisen eli impe-rialistisen kommunismin vastaisen taistelunsakin vuoksi. Espanja puolestaan esitti Mannerheimille kutsun vuonna 1947 ja 1948 tulla oleskelemaan maahan sen hallituksen vieraana kirjoittaakseen muistelmansa. (17)

Vuonna 1976 Suomen Kuvalehti julkaisi otteita "Toinen tasavalta" -nimisestä kirjasta (18), jossa väitettiin, että Mannerheim olisi paennut Portugaliin ja että hän vielä Tukholmassa olisi epäröinyt palata Suomeen. Matkalla adjutanttina mukana ollut kenraalimajuri Ragnar Grönvall kiisti nämä väitteet lehden seuraavassa numerossa:

"Sehän on rivi riviltä täynnä tahallisia valheita, ilkeämielistä panettelua, asioiden vääristelyä, erheellisiä johtopäätöksiä ja yleistä tietämättömyyttä. Suomen marsalkka ei koskaan pakoillut vastuutaan, yhtä vähän kuin tärkeitä tehtäviään. Hän oli luonteeltaan mitä velvollisuudentuntoisin. Antoi kaiken aikansa ja kaikki voimansa palvellakseen maataan. Olihan Mannerheim pyynnöstä kantanut neljästi aikansa raskaimman taakan hartioillaan, pelastaen kulloinkin maansa täydelliseltä tuholta. Onkohan historiasta löydettävissä toista vastaavaa suoritusta? ... Tältä kirjoittajien nimittämältä pakomatkalta hän sitten palasi täysin vapaaehtoisesti, kenenkään edes kehottamatta. Jopa liian ennenaikaisesti terveyteensä nähden, tapahtumien yhä kipeämmin vaatiessa hänen läsnäoloaan kotimaassa. Mannerheimilla ei ollut pienintäkään aikomusta, eikä edes fyysistä mahdollisuutta viipyä presidentin virassa päivääkään sen jälkeen, kun hän itse katsoi tehtävänsä suoritetuksi. Niinpä hän kohta paluunsa jälkeen Portugalista kirjoitti eroanomuksensa allekirjoitustaan myöten valmiiksi ja käskien minun säilyttää se lukitussa pöytälaatikossa. ... Erittäin epästabiili ja muutenkin arveluttava tilanne maassamme, samoin kuin psykologisesti mitä tyhmimmät painostusyritykset aiheuttivat kuitenkin sen, että Mannerheim katsoi velvollisuudekseen lykätä eroamispäätöksensä yli alunpitäen suunnittelemansa ajankohdan. Puheet Mannerheimin pelosta ja jopa hysteerisestä pelosta jätän omaan arvoonsa" (19).

Tohtori Suomi kirjoitti, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syytteeseenpanoaika oli ''turvallisesti jo umpeutunut" kaksi päivää ennen Mannerheimin paluuta Suomeen. Sen perusteella, mitä Stalinin toimintatavoista tiedämme, tällä ei varmastikaan ollut mitään merkitystä, mikäli hän olisi halunnut Mannerheimin syytteeseen. Mainittakoon vain yhtenä suomalaisia koskevana esimerkkinä, että Molotov vuonna 1946 syksyllä vaati Ranskan hallitusta luovuttamaan sen tiedustelupalvelussa työskentelevät everstit eli tiedustelupäällikkö Paasosen ja radiotiedustelupäällikkö Hallamaan. Se vastasi heidän jo poistuneen maasta - todellisuudessa heidät oli tämän vuoksi siirretty Ranskan miehitysvyöhykkeelle Saksaan (20).

Miksi Neuvostoliitto ei vaatinut Mannerheimia syytetyksi sotasyylli-syysoikeudenkäynnissä? Jo rauhantunnustelujen yhteydessä marraskuussa 1943 Neuvostoliiton Tukholman suurlähettiläs Aleksandra Kollontai tähdensi Stalinille, että Mannerheim on saatava rauhan takuumieheksi. Hän sai Stalinin vakuutuksen siitä, että Neuvostoliitolla ei olisi sodan jälkeen Mannerheimiin liittyviä henkilökohtaisia vaatimuksia. Kun Eero A. Vuori Tukholmassa heinäkuun alussa 1944 tunnusteli Kollontailta Neuvostoliiton suhtautumista Suomen pakolaishallituksen perustamiseen, mitä jotkut rauhanopposition aktivistit kaavailivat, tämä vastasi, että Neuvostoliitto haluaa olla tekemisissä vakaan ja luotettavan hallituksen kanssa, sellaisen, jonka johdolla on voimaa ja auktoriteettia, kuten esimerkiksi Mannerheimilla.

Kun sisäministeri Yrjö Leino puhui vaalien jälkeen maaliskuussa 1945 Zdanoville Mannerheimin erottamisesta, tämä varoitti kommunisteja mustaamasta Mannerheimia varsinkaan sotasyyllisyysasiassa. Marsalkka oli sentään solminut rauhan, ja hänestä oli edelleen hyötyä presidenttinä (21).

Tammikuun lopussa 1946 Zdanov välitti Moskovasta Stalinin ohjeen mukaan kenraali Savonenkoville, mitä tämän tuli ilmoittaa henkilökohtaisesti ja sanatarkasti Punaisen Ristin sairaalassa olevalle presidentille: "Saattakaa Mannerheimin tietoon, että jos Mannerheim eroaa, niin hän, Mannerheim, voi lähteä siitä, ettei Venäjä salli kenenkään katsoa, että hänet, Mannerheim, pitää vangita, sillä Mannerheim on solminut Suomen väli­ rauhansopimuksen SNTL:n kanssa ja sen avulla turvannut itsensä kaikkien sattumusten varalta" (22).

Vuoden 1945 lokakuussa suomalainen kulttuurivaltuuskunta oli vieraillut Moskovassa. Banketin yhteydessä ministeri Johan Helo oli pyydellyt Stalinilta anteeksi sitä, että suomalaiset olivat häpäisseet sotilasmainettaan taistelemalla Neuvostoliittoa vastaan. Stalin oli vastannut: "Älkää te suomalaiset aiheetta halventako armeijaanne. Me, jos ketkään, tiedämme omasta kokemuksestamme, että teidän pieni armeijanne on pystynyt sellaisiin suorituksiin, että jos eräissä paljon suuremmissa armeijoissa olisi ollut samanlainen henki ja johto, niin koko toisen maailmansodan kulku olisi muodostunut aivan toisenlaiseksi, ja maailma olisi säästynyt suurilta hävityksiltä. Teillä suomalaisilla on marsalkka Mannerheimissa suuri ja realistinen sodanjohtaja, jolla on ammattisotilaalle harvinaiset poikkeukselliset valtiomiehen ominaisuudet."

Vuonna 1948 YYA-sopimuksen loppubanketissa Stalin kohotti maljan Suomen urhoolliselle armeijalle. Sen jälkeen hän kääntyi pääministeri Pekkalan puoleen ja kysyi, miten Suomen marsalkka nyt jaksaa. Kun Pekkala oli vastannut hiukan vähätellen, että noo, miten nyt vanha mies jaksaa, Stalin oli sanonut vakavasti Pekkalalle: "Kuulkaahan nyt, pääministeri, Suomi saa kiittää vanhaa marsalkkaansa hyvin paljosta!" (23).

K.A. Fagerholm kirjoitti muistelmateoksessaan "Puhemiehen ääni": ''Äskettäin on pari tietynlaista tutkijanplanttua yrittänyt riistää Mannerheimilta kunnian ja maineen siksi, että hän muka olisi paennut maasta: hän ei siis olisi ollut sairas ja heikko matkustaessaan Portugaliin. Pian kai saamme lukea, että myös Paasikivi pannaan matalaksi. Meidän maallamme ei saa olla suurmiehiä. Kun he ovat kuolleet, heistä pitää tehdä pieniä." (24)

Neuvostoliitto tuomitsi jo vuonna 1959 Stalinin ajan virheet, mutta miksi Suomi ei ole vieläkään kumonnut sotasyyllisyyslakia? "Sotasyyllisiksi" tuomitut eivät tietenkään kunniaansa menettäneet, joten sitä ei tarvitse palauttaa, mutta Suomen kansan olisi oman kunniansa palauttamiseksi se kumottava.

 

Viittaukset lähteisiin
(1) Erik Heinrichs: Mannerheim Suomen kohtaloissa 11, Otava 1959, s. 426
(2) G. Mannerheim: Muistelmat 1, Otava 1951, s. 355
(3) Juhani Suomi: Mannerheim - viimeinen kortti, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2013
(4) J.K. Paasikiven päiväkirjat, ensimmäinen osa, WSOY 1985, s. 226
(5) Erkki Sutela: Marskin päämajasta ritareiden sotapoluille, Ky-menlaakso Terveyden Turva 1994, s. 32; Ilmari Ojala: Manner-heimin päämajan arkea ja juhlaa, Karisto 2000, s. 22
(6) J.K. Paasikiven päiväkirjat, s. 223
(7) Lasse Lehtinen - Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät. Sotasyyllisyys uudelleen arvioituna, WSOY 2005, s. 156
(8) Sakari Virkkunen: Marsalkka ja presidentti, Otava 1989, s. 503
(9) J.K. Paasikiven päiväkirjat, s. 233; Lehtinen - Rautkallio, s. 156 -158
(10) Virkkunen, s. 503
(11) Torsti Holvikivi: Suomen Kuvalehti 22/2004; Mannerheimin kirje Maria do Carmo Noronha Husumille 4.12.1945
(12) Juhani Suomi: Mannerheim - viimeinen kortti, Kustannus-osakeyhtiö Siltala 2013, s.639
(13) Presidentti Carmonan arkistossa Museu da Presidencia da Republicassa ei ole mitään muistiota kahdesta tapaamisesta Mannerheimin kanssa, ainoastaan tämän omakätinen kiitoskirje presidentille, NPR/APOC/CX44/053
(14) Salazarin päiväkirja 18. ja 19. joulukuuta 1945, Arquivo Salazar, Biblioteca Nacional,
Lisboa
(15) Kirjoittajan keskustelut hänen kanssaan vuosina 2006 - 2008
(16) Fundaci6n Nacional Francisco Francon arkisto ja Nicolas Franco Povilin kirje tekijälle
(17) Espanjan Suomeen akreditoidun lähettilään, Nantoulletin markiisin Pedro de Prat y Soutzon raportti Espanjan ulkoministerille n.233 EXP.R maaliskuussa 1948. "Asia: Lounas marsalkka Mannerheimin kunniaksi. Hänen mielipiteensä suomalais-neuvosto­ liittolaisista neuvotteluista. Hänen halunsa hyväksyä Espanjan hallituksen kutsu."
(18) Paavo Kähkölä - Toivo Pihlajaniemi - Sauli Pyyluoma: Toinen tasavalta, Otava 1976
(19) Ragnar Grönvall: Mannerheim ei koskaan pakoillut vastuutaan, Suomen Kuvalehti 11/1976
(20) Joppe Karhunen: Reino Hallamaan salamasotaa, Weilin + Göös 1980, s. 247; Johanna Parikka Altenstedt: Flora Bartha Paa-sonen. Vaiettu tarina, Docendo 2013, s. 193, 201
(21) Jukka Tarkka: Sotasyyllisyys ja historiantaito, WSOY 2009, s. 156 - 157, 162
(22) Muun muassa Lehtinen - Rautkallio, s. 159, Tarkka s. 165, J.K. Paasikiven päiväkirjat s 276 - 277, Virkkunen s. 491, 512
(23) Erkki Sutela: Heinrichsin adjutanttina, Otava 1979, s. 275 - 276
(24) K.A. Fagerholm: Puhemiehen ääni, Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1977, s.211