Blogit

Puolison ääni 11: Kiitollisena rauhan ajan joulusta

Sini Rantakari

Jouluun tiivistyy paljon odotuksia. Monella on mielessään ajatuksia siitä, mitä hyvään jouluun kuuluu. Perheen- ja suvunjäsenten toiveiden yhteensovittaminen ei aina ole mahdollista. Jotkut työnantajatkin asettavat reunaehtoja työntekijöittensä joulunvietolle.

Vuoden 1941 joulu oli isoäitini Pirkon ensimmäinen joulu ilman isää. Isä palveli talvisodan ajan esikuntatehtävissä, mutta jatkosodan alettua hän koki, että häntä tarvitaan enemmän rintamalla. Hän kaatui Kiestingissä elokuun 15. päivänä.

Pula-ajan jouluruoka

Ruoka oli säännösteltyä. Vaikka olisi ollut rahaa, mitään ostettavaa ei ollut. Kun kauppaan tuli myytävää, muodostui pitkiä jonoja. Kaikille ei riittänyt. Kerrostalojen pihalla oli palstoja, joissa viljeltiin juureksia. Perheessä oli ollut koiriakin, mutta ne katosivat pula-aikana eikä siitä puhuttu lapsille.

Jouluksi oli kuitenkin haettu pimeiltä markkinoilta läskiä. Jos siitä jäisi kiinni, tulisi rangaistus. Äiti paistoi keittiössä läskiä ja itki koko ajan. Tämä jäi Pirkon mieleen, koska äiti oli yleensä urhea nainen, joka ei vaikeuksista valittanut. Äiti oli auttavainen, iloinen ja ulospäinsuuntautunut. Sellaiseksi Pirkkokin halusi tulla.

Sini joulu

Isän ikävä

Pirkko katsoi ikkunasta ja odotti isää. Isä oli tuotu rintamalta suljetussa arkussa. Arkku oli naulattu kiinni, koska oli kuuma elokuu. Kahdeksanvuotias Pirkko ei uskonut isän oikeasti olleen siellä. Hän oli pienestä pitäen isän tyttö. Isä valvoi vuoteen äärellä ja lohdutti, kun Pirkko ei päässyt leikkikoulun joulujuhliin, koska oli sairastunut tuhkarokkoon.

Ikkunasta ei näkynyt mitään, sillä kadulla ei saanut olla valoja. Äiti hätisti Pirkon ikkunasta, koska pimennysverhot oli pidettävä tiukasti suljettuina pommitusten vuoksi. Hälytyssireenin soidessa Pirkko, pikkuveli ja serkut laitettiin aina kylpyammeeseen istumaan. Sitä pidettiin kerrostaloasunnon turvallisimpana paikkana.

Äidin mielestä Pirkko suhtautui isän kaatumiseen liian raskaasti. Itkeminen tai isän ikävästä puhuminen sai äidin suuttumaan. Pirkko muuttui entistäkin aremmaksi ja sulkeutuneemmaksi.

Unelmia ja herkkuja

Pirkko pelkäsi koulunkäyntiä, puhumista ja pommituksia. Hän unelmoi opiskelevansa isona sairaanhoitajaksi, joka hoitaisi sotainvalideja. Mutta hänelle sanottiin, että hän olisi liian herkkä siihen työhön. Pikkulottana hän kutoi villasukkia rintamalle aina kun lankaa oli saatavilla.

Keittiöstä kantautui kahvin tuoksu. Pirkko oli kesällä kerännyt voikukanjuuria, jotka oli paahdettu. Niistä sai keitettyä kahvinkorviketta ja kuivatuista vadelmanlehdistä teetä. Maitoakin oli vähän, kun Pirkko ei tällä kertaa kaatunut kannun kanssa matkalla. Herkuiksi oli varattu kuivattuja juureksia, jotka maistuivat makealta kuin karkki. Eno oli lähettänyt Amerikasta karamelliä ja purukumia.

Kohta mummi, ukki ja äidin sisko perheineen jo tulisivat. Ehkä tulisi joululahjakin. Pirkko toivoi salaa paperinukkea tai ehjää, paperikankaasta tehtyä mekkoa.

Sodan perintönä rauha ja vapaus

Kaikki eivät tänäkään jouluna saa viettää juhlaa rakkaimpiensa kanssa. Jotkut ovat tänäkin jouluna tekemässä töitä, jotta me muut saisimme viettää mahdollisimman monta joulua itse valitsemallamme tavalla, rauhassa, omassa maassa.

Rauhasta ja itsenäisyyden mahdollistamasta vapaudesta kiitollisena voin antaa joulun tulla sellaisena kuin se tulee. Tekemättömät työt saavat jäädä kesken, kaukana olevat rakkaat saavat olla mielessä ja lähellä olevien kanssa on hyvä olla. Joulun sydän on rakkaus.

 

Sini Rantakari on upseerin vaimo ja neljän lapsen äiti. Hän tekee työkseen psykoterapiaa pääosin parisuhdekysymyksissä ja kirjoittaa Rakkauden ammattilaiset -blogistina (linkki).

Puolison ääni 10: Maailmanrauhan tekijät sotilaskylässä

Sini Rantakari

Mitä tapahtuu, kun pieneen englantilaiseen maalaiskylään muuttaa sotilaita perheineen yli sadasta eri maasta? Yhteisten käytöstapojen, kulttuurin, perinteiden, uskonnon ja jopa kielen puuttuessa voisi luulla väärinkäsitysten ja ristiriitojen olevan arkipäivää. Mutta ei. Juuri tällaisessa kylässä olen elänyt yhden elämäni antoisimmista vuosista, kun puolisoni opiskeli Ison-Britannian Defence Academyssa Shrivenhamissa.

Erilaisuus – uhka vai mahdollisuus?

Kylässä erilaisuus ei ollut uhka, vaan silta toisen luo. Kun kukaan ei kuvitellutkaan tietävänsä toisesta mitään, oli luontevaa kysyä enemmän ja tutustua syvemmin. Kiinnostus toisen taustaa, tapoja ja arvoja kohtaan oli vilpitöntä, ilman samankaltaisuuden löytämisen painetta.

Kunkin ainutlaatuisuutta ei tyydytty vain sietämään, vaan kaikkia rohkaistiin tuomaan omaa erilaisuuttaan esille. Erilaisuudesta iloittiin. Kylässä järjestettiin lukuisia juhlia ja tapahtumia, joissa pääsimme nauttimaan toistemme lahjakkuudesta.

Upseereihin liitetään joskus väkivaltaa tai sotaa ihannoivia stereotypioita. Jouni Purhosen diplomityöhön (Kylkirauta 3/2019, s. 47) haastatellut upseerit olivat yksimielisiä siitä, että sota on aina kokonaisia yhteiskuntia tuhoava tapahtuma, jossa ei ikinä ole mitään toivottavaa tai hyvää. Oma kokemukseni kansainvälisistä upseereista on aivan samanlainen. En huomannut koko vuoden aikana tilanteita, joissa olisi pyritty edes kahdenvälisissä suhteissa asetelmaan, jossa olisi voittajia ja häviäjiä.

Salkotanssi

Sanojakin merkittävämmät yhteiset kielet

Lastemme koulussa opiskeli oppilaita yli neljästäkymmenestä maasta ja he puhuivat äidinkielenään yli kahtakymmentä kieltä. Alussa ainoat yhteiset kielet olivat kuvat ja palkitsemiset, joita opettajat taitavasti käyttivät. Päivittäin oppilaita palkittiin hyvistä suorituksista. Palkittavat suoritukset eivät olleet ennalta määrättyjä, vaan niitä keksittiin kaikkien oppilaiden vahvuuksien ja onnistumisten mukaan.

Lasten ja miesten opiskellessa ja työskennellessä me naiset tutustuimme toisiimme. Kun erilaisuus oli itsestään selvää, oli helppo kysyä kysymyksiä ja kertoa itsestään. Ystävyyden syntyminen ei riippunut yhteisestä kielestä. Hymy, ystävällisyys ja kiinnostus oppia tuntemaan toinen toisemme olivat merkittävämpiä. Päivittäin kaduilla, koulun porteilla ja harrastuksissa toistuneet kuulumisten kysymiset viestivät lämmintä välittämistä.

Hädässä ystävät tunnetaan

Meidän ihmisten samanlaisuus paljastui, kun puolisoni joutui yllättäen sairaalaan. Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme. Pyytämättä saimme kyydityksiä sairaalaan, valmista ruokaa kotiovelle ja paljon myötätuntoista kuuntelua. Tulimme syvältä kosketetuiksi.

Ehkä meidän samanlaisuutemme olikin läsnä koko ajan, alusta alkaen. Me kaikki tässä kylässä kaipasimme yhteyttä ja rauhaa. Täällä yhteys ei perustunutkaan oletettuun samanlaisuuteen, vaan erilaisuuteen. Mutta eivätkö ne aina ole molemmat yhtä totta, samanlaisuus ja erilaisuus?

Opin tuon vuoden aikana paljon. Kasvoin rohkeammaksi kysyjäksi ja auttajaksi sekä luottavaisemmaksi avunsaajaksi. Maailma, jonka joka puolella asuu tällaisia ihmisiä kuin tässä kylässä, on hyvä paikka elää.

 

Sini Rantakari on upseerin vaimo ja neljän lapsen äiti. Hän tekee työkseen psykoterapiaa pääosin parisuhdekysymyksissä ja kirjoittaa Rakkauden ammattilaiset -blogistina (linkki).