Puolison ääni 10: Maailmanrauhan tekijät sotilaskylässä

Sini Rantakari

Mitä tapahtuu, kun pieneen englantilaiseen maalaiskylään muuttaa sotilaita perheineen yli sadasta eri maasta? Yhteisten käytöstapojen, kulttuurin, perinteiden, uskonnon ja jopa kielen puuttuessa voisi luulla väärinkäsitysten ja ristiriitojen olevan arkipäivää. Mutta ei. Juuri tällaisessa kylässä olen elänyt yhden elämäni antoisimmista vuosista, kun puolisoni opiskeli Ison-Britannian Defence Academyssa Shrivenhamissa.

Erilaisuus – uhka vai mahdollisuus?

Kylässä erilaisuus ei ollut uhka, vaan silta toisen luo. Kun kukaan ei kuvitellutkaan tietävänsä toisesta mitään, oli luontevaa kysyä enemmän ja tutustua syvemmin. Kiinnostus toisen taustaa, tapoja ja arvoja kohtaan oli vilpitöntä, ilman samankaltaisuuden löytämisen painetta.

Kunkin ainutlaatuisuutta ei tyydytty vain sietämään, vaan kaikkia rohkaistiin tuomaan omaa erilaisuuttaan esille. Erilaisuudesta iloittiin. Kylässä järjestettiin lukuisia juhlia ja tapahtumia, joissa pääsimme nauttimaan toistemme lahjakkuudesta.

Upseereihin liitetään joskus väkivaltaa tai sotaa ihannoivia stereotypioita. Jouni Purhosen diplomityöhön (Kylkirauta 3/2019, s. 47) haastatellut upseerit olivat yksimielisiä siitä, että sota on aina kokonaisia yhteiskuntia tuhoava tapahtuma, jossa ei ikinä ole mitään toivottavaa tai hyvää. Oma kokemukseni kansainvälisistä upseereista on aivan samanlainen. En huomannut koko vuoden aikana tilanteita, joissa olisi pyritty edes kahdenvälisissä suhteissa asetelmaan, jossa olisi voittajia ja häviäjiä.

Salkotanssi

Sanojakin merkittävämmät yhteiset kielet

Lastemme koulussa opiskeli oppilaita yli neljästäkymmenestä maasta ja he puhuivat äidinkielenään yli kahtakymmentä kieltä. Alussa ainoat yhteiset kielet olivat kuvat ja palkitsemiset, joita opettajat taitavasti käyttivät. Päivittäin oppilaita palkittiin hyvistä suorituksista. Palkittavat suoritukset eivät olleet ennalta määrättyjä, vaan niitä keksittiin kaikkien oppilaiden vahvuuksien ja onnistumisten mukaan.

Lasten ja miesten opiskellessa ja työskennellessä me naiset tutustuimme toisiimme. Kun erilaisuus oli itsestään selvää, oli helppo kysyä kysymyksiä ja kertoa itsestään. Ystävyyden syntyminen ei riippunut yhteisestä kielestä. Hymy, ystävällisyys ja kiinnostus oppia tuntemaan toinen toisemme olivat merkittävämpiä. Päivittäin kaduilla, koulun porteilla ja harrastuksissa toistuneet kuulumisten kysymiset viestivät lämmintä välittämistä.

Hädässä ystävät tunnetaan

Meidän ihmisten samanlaisuus paljastui, kun puolisoni joutui yllättäen sairaalaan. Kaikki tiesivät, mitä nyt tarvitsemme. Pyytämättä saimme kyydityksiä sairaalaan, valmista ruokaa kotiovelle ja paljon myötätuntoista kuuntelua. Tulimme syvältä kosketetuiksi.

Ehkä meidän samanlaisuutemme olikin läsnä koko ajan, alusta alkaen. Me kaikki tässä kylässä kaipasimme yhteyttä ja rauhaa. Täällä yhteys ei perustunutkaan oletettuun samanlaisuuteen, vaan erilaisuuteen. Mutta eivätkö ne aina ole molemmat yhtä totta, samanlaisuus ja erilaisuus?

Opin tuon vuoden aikana paljon. Kasvoin rohkeammaksi kysyjäksi ja auttajaksi sekä luottavaisemmaksi avunsaajaksi. Maailma, jonka joka puolella asuu tällaisia ihmisiä kuin tässä kylässä, on hyvä paikka elää.

 

Sini Rantakari on upseerin vaimo ja neljän lapsen äiti. Hän tekee työkseen psykoterapiaa pääosin parisuhdekysymyksissä ja kirjoittaa Rakkauden ammattilaiset -blogistina (linkki).